Suomitytöt & Madame Tussauds

Huhheijaa, sinne meni taas yksi viikko! Tällä kertaa se vain sujahti ohi. Arki meni normaalisti töissä ja viikonloppu kaupungilla. Lauantai aamupäivä meni kielikurssilla ja iltapäivä Emman kanssa lounaalla. Eilen käytiin vielä Madame Tussaudsin vahakabinetissa. Paikka oli kyllä jonottamisen arvoinen. Ne nuket oli niin aidon näköisiä! Suosittelen siis ehdottomasti käymään siellä, jos joku on Lontooseen tulossa. Kannattaa kuitenkin varautua jonottamaan sisäänpääsyä. Huomattiin, että lauantaina iltapäivällä jono oli huomattavasti lyhyempi kuin sunnuntaina aamupäivästä.

Eilen illalla oli aika sanoa heipat Emmalle, jonka kotiinpaluu on jo ihan lähellä. On turha puhua jäähyväisistä, vaikka pitkä aikahan tässä vierähtää ennen kuin seuraavan kerran nähdään. Mä luulin, että täällä ei tarvitse hyvästellä ketään vuoteen. Olin kuitenkin todella väärässä. Lontoo on kaupunki, missä ihmiset vaihtuu jatkuvasti. Ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Osa palaa tänne loman merkeissä, osa palaa jäädäkseen. Osa taas ei palaa lainkaan takaisin.

Täällä olen ymmärtänyt paremmin sen, kuinka paljon ihmiset liikkuu ympäri maailmaa. Välillä tuntuu, ettei mikään tai kukaan pysy paikoillaan. Jo pelkästään kielikurssilla vaihtuu melkein viikottain ihmiset. Kaikilla meillä on ihan eri taustat, kotimaat ja syyt olla täällä. Iästä puhumattakaan. Silti ollaan jokainen päätetty valita sama maa ja sama kaupunki. Miksi? Suurin osa on tullut tänne oppimaan englantia. Mutta niin kuin meidän kielikurssin opettaja sanoo, Lontoo on ehkä huonoin kaupunki tulla harjoittamaan englannin kielen taitoa. Voi olla, että meidän opettaja on oikeassa. On päiviä, jolloin englannin kuuleminen jää äärimmäisen vähäiseksi. Ja mikä brittiaksentti? Mikä se semmoinen on?

Tähän kaupunkiin on silti helppo rakastua. Se voi käydä ihan parissa päivässä tai viedä monta kuukautta. Alan vasta nyt tajuta, kuinka suuri ja ihmeellinen Lontoo onkaan. Ja mikä parasta, mulla on aikaa koluta kaikki museot, kahvilat, puistot ja kadut ihan rauhassa. Sekä kokea kaikki vuodenajat. Nähdä, miten Lontoo puhkeaa keväiseen kukkaan ja miten se syksyllä tiputtaa lehdet puista päästäen samalla syysmyrskyt valloilleen. Miten päivät pitenevät ja sitten taas lyhenevät. 

Mä ehdin varmasti vielä tavata niin uusia kuin vanhojakin ystäviä. Joudun myös todennäköisesti sanomaan monet hyvästit. Tiedä sitten, tekeekö ne musta vahvemman vai heikomman. Tätä tunnetta ei voi kuitenkaan sanoin kuvailla. Mä jollakin oudolla tapaa nautin tästä jatkuvasti liikkeellä olosta ja täysin uusiin tilanteisiin joutumisesta. Mä haluan koko ajan lisää. Välillä haluaisin lähteä vieläkin pidemmälle, jonnekin maailman toiselle puolen. Ja välillä taas palata kotiin Suomeen. Mä uskallan haaveilla ja suunnitella, vaikka parin päivän kuluttua mulla saattaakin olla jo ihan täysin uudet kuviot mielessä.