Viikko takaperin

Mun on jo monta päivää pitänyt päivittää tänne, miten toinen viikko uudessa perheessä kokonaisuudessaan meni. Maanantaista lauantaihin olin aika liekeissä ja onnellinen siitä, että tulin takaisin kokeilemaan toisen perheen kanssa elämistä ja työntekoa. Hirveästi en ehtinyt ajatella mitään,  kun oli niin paljon tekemistä päivästä toiseen. Kävin silti läpi sellaisen tunteiden kirjon, ettei edes uskoisi. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin iloinen. Lapset palasivat kouluun ja sain nauttia välillä myös omasta rauhasta. Perjantaina näin toista aupparia ja babysittasin illan, joka meni ihan täydellisesti. Lauantaina käytiin Lontoossa Sea Lifessa ja viinillä toisen kaverin kanssa. Sunnuntaina kävin hostperheen kanssa katsomassa vanhimman lapsen rugby-peliä. Ja loppupäivän olin omissa oloissani.

Sunnuntaina illalla se paha mieli taas iski ja alkoi ihan raastava kova koti-ikävä. En tiedä mikä sen oikein aiheutti, mutta varmaan se yksinolo. Ihan kuin olisin palannut kaksi viikkoa taaksepäin - päivään, jolloin saavuin tänne. Päätin lopulta antaa tunteille vallan ja itkeä sen pahan olon pois. Maanantai-aamuna olin kaksi kertaa surullisempi. Koko päivä meni tosi hitaasti. Tein töitä kuin hullu ja silti hostäidiltä tuli sanomista jostain ihan pienistä asioista. Tuli taas semmoinen tunne, etten selviä tästä. Onneksi illalla näin kavereita ja sain muuta ajateltavaa! Eilen oli jo helpompi päivä. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja lämpötilat kohosivat taivaisiin. Eilistä voisi verrata lämpimään Suomen kesäpäivään. Vedin ekaa kertaa shortsit jalkaan ja menin meidän taka-pihalle nauttimaan auringosta.

Viikonloput alkavat täyttyä kovaa vauhtia kaikista menoista, että kyllähän täällä tekemistä riittää! Silti on tullut mietittyä paljon jatkoa ja ylipäätänsä tätä aupparointia. Tykkään olla lasten kanssa, siivota ja auttaa kotitöissä. Meillä menee nykyään hyvin nykyisen hostperheeni lasten kanssa, kun alku vierastus on nyt kokonaan ylitetty. Vieraan perheen kanssa asuminen on kuitenkin edelleen paljon rankempaa kuin osasin itse kuvitella. Myös vastuu kolmesta lapsesta on välillä vähän pelottavankin suuri, vaikka tiedän ihan hyvin pärjääväni. Kaipaan sellasta totaalista vapautta niin paljon.

En tunne mitenkään huonoa omaatuntoa näistä ajatuksista. Vähän aikaa taaksepäin mieli olisi varmasti ollut täysin eri. Koko ajanhan olen tiennyt, että Suomeen voi aina palata, jos siltä tuntuu. Aiemmin en ole tosissani ajatellut kotiin paluun tapahtuvan vielä muutamaan kuukauteen. Olen kuitenkin ylittänyt itseni jo niin monta kertaa tämän kokemuksen aikana, että olisi ehkä aika jatkaa matkaa jo seuraaviin juttuihin. Vielä reilu kahden viikon jälkeen on vaikea sanoa mitään, mutta eiköhän seuraavassa muutamassa viikossa selkene ajatukset tulevaisuudesta ja jatkamisesta.

Mielenrauha

Vihdoinkin mä olen saavuttanut sen! Viime viikko oli ehkä elämäni kauhein, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Viimeiset kaksi kuukautta on ollut sellasta tunteiden vuoristorataa, etten tiedä miten ylipäätänsä olen selvinnyt koko ajasta. Viime viikolla olin myös ihan varma, että lähden täältä kotiin alle kahdessa kuukaudessa. Laskin epätoivoisesti viikkoja kesän alkuun, päiviä lasten koulun jatkumiseen ja tunteja seuraavaan päivään. Joka aamu heräsin kyyneleet silmissä ajatellen, että "tästä selvitään vielä, se on vaan tää alku". 

Ja tässä mä olen! Edelleen hengissä, yhtenä kappaleena ja kaikkein tärkein asia, onnellisena. Enhän mä ikinä olisi voinut uskoa, että alku uudessa perheessä tulisi menemään niin kauhealla tavalla kuin se meni. Lapset eivät hyväksyneet mua yhtään, kaikki piti opetella uudestaan eikä vapaa-aikaa ollut lähestulkoon ollenkaan. Ihan sama mitä sanoin/pyysin niin oli lasten mielestä väärin. Sain vähän armoa perheen vanhimmalta lapselta, joka ei piikittänyt mua niin pahasti kuin kaksi nuorempaa. Asiat ovat hoituneet puhumalla jo paljon parempaan suuntaan ja oon kai mä ihan cool, myös lasten mielestä. Luojan kiitos mitään kielimuuria ei ole, koska sehän tästä olisi vielä puuttunutkin. Nuorimman kanssa on vielä vähän hankaluuksia välillä tulla yhteisymmärrykseen, koska tämä pian 10 vuotta täyttävä nuorukainen saattaa räjähtää ihan sadasosasekunnissa eikä sille raivokohtaukselle mahda sillä hetkellä oikein mitään. Tätä tapahtuu myös vanhempien ollessa paikalla, joten onneksi en ole ainoa sitä kokemassa.

Meillä on muuten ollut oikein kiva viikon alku. Mulla alkaa heti ensi maanantaina kielikurssi, jonne kävin tällä viikolla ilmottautumassa. Olen ollut lasten kanssa paljon, mutta saanut myös vapaa-aikaa triplasti enemmän kuin viime viikolla. Rakastan jo nyt tätä kaupunkia ja seuraan päivittäisillä koiran ulkoilutuslenkeillä, miten puihin ja puskiin puhkeaa uusia lehtiä ja kukkia. Tähän mennessä paras fiilis on tullut siitä, kun olen juossut meidän koiran kanssa ympäri meidän läheistä puistoa rapa roiskuen. Eilen kotiin tullessa mulla oli mutaa polviin asti, koska maa on vielä sen verran märkä sateiden takia. Sää on ollut todella vaihteleva, mutta lämpötilat ovat pysyneet kuitenkin ylhäällä. Ulos olen lähtenyt niin takissa, hupparissa kuin t-paidassakin. Eilen päivällä olisi pärjännyt varmaan jopa shortseissa, mutta illalla oli paljon viileämpi kuin päivällä. Monet englantilaiset kulkevat kesät talvet shortseissa, joten ainakaan niiden käyttöä ei tarvitse täällä vierastaa ollenkaan. 

Normaali arki on vihdoinkin alkanut ja viikonlopuksi mulla on kivoja suunnitelmia. Mä olen niin tyytyväinen, että tulin takaisin, koin kauhean uuden alun ja jouduin oikeasti itselle pahaan paikkaan. Nyt asioita osaa arvostaa taas ihan uudella tavalla. Hostperheen vaihtaminen oli kokemuksena todella vaikea ja stressaava, mutta siitä oli vain päästävä ylitse. Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen ja mä olen alkanut taas nauttimaan olostani täällä. Ehkä tää on taas sitä alkuhuumaa :)

Kolmen viikon hulinat

Apua, kolmessa viikossa on tapahtunut niin paljon etten tiedä mistä oikein alottaisin! Maaliskuun loppupuolella vietettiin Emilian kanssa viimeinen yhteinen päivä yhdessä ja tytöt tulivat moikkaamaan mua Suomesta muutamaksi päiväksi. Juuri ennen pääsiäistä jätin ensimmäisen hostperheeni ja vietin yön lentokentällä odottaen lentoani Ruotsiin. Muutama päivä sitten palasin takaisin Englantiin ja samalla uuteen hostperheeseeni. Aikaa ei hirveästi ole ollut kirjoitella eli nyt joudun palaamaan ajassa vähän taakse päin ja yrittää muistella mitä kaikkea mitä on tapahtunut muutamassa viikossa.

Emilian viimeisenä viikonloppuna käytiin Sky Gardenissa, Neal's Yardilla ja Suomen merimieskirkolla pääsiäismyyjäisissä. Sky Garden sijaitsee Lontoon keskustassa ihan Monumentin läheisyydessä. Paikka oli todella hieno ja sisäänpääsy ilmainen. Vasta sieltä 155 metrin korkeudesta ymmärsi, kuinka suuri Lontoo oikeasti on. Talot jatkuvat silmänkantamattomiin. Aurinkoisena päivänä näkymät olisivat voineet olla ehkä vieläkin vähän paremmat. Sky Gardenin jälkeen käytiin Neal's Yardilla. Neal's Yard on värikäs sisäpiha, myös Lontoon keskustassa. Se on pieni, mutta kaunis. Jätin noin puolet tavaroistani Suomen merimieskirkolle samalla, kun käytiin pääsiäismyyjäisissä. Meidän ilta päättyi lopulta sohoon, jossa käytiin ihan vaan yhillä.

Seuraavana päivänä heräsin aikaisin aamulla ja lähdin Heathrow'lle tyttöjä vastaan. Oli niin ihana saada kavereita tänne muutamaksi päiväksi. Kierreltiin ympäri keskustaa ja ehdittiin käydä vaikka missä. Eikä mulle niillä nähtävyyksillä niinkään ollut mitään väliä, kunhan vaan sain olla itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Aika meni ihan liian nopeasti, ja maanantai-iltana hyvästelin tytöt itku silmässä. Onneksi olin enään vain kaksi päivää töissä ennen varsinaista lomaani.

Viimeiset työpäivät menivät samalla Angelin kanssa ollessa ja omia tavaroita pakkaillessa. Keskiviikkona edellinen hostperheeni heitti mut lentokentälle odottamaan aikaista aamulentoani. Jäähyväiset perheen kanssa eivät olleet mitenkään kummoiset. Sanottiin vaan hei hei ja halattiin. Seuraavat kuusi tuntia istuin lentokentällä ja mietin menneitä kuukausia ensimmäisessä hostperheessäni. Tuntui kuin suuri taakka olisi pudonnut harteilta. Olin selvinnyt viimeiset viikot perheessä sinnittelemällä, ja vihdoinkin sain taas hengittää. Olin myös stressannut niin paljon, että mun koko keho oli mennyt ihan sekaisin kaikesta.

Ruotsiin meno osui niin oikeaan aikaan kuin vain mahdollista. Vietin reilu viikon sukulaisillani Tukholmassa. Nukuin jättimäiset univelkani pois ja söin paljon herkkuja. Yritin pitää ajatuksia kaikkialla muualla kuin aupparoinnissa ja uudessa hostperheessäni. Olin ihan onneni kukkuloilla päästessäni kävelemään metsään ja nauttimaan luonnosta. En ole aiemmin tajunnut, kuinka huono ilma Lontoossa on pohjoismaihin verrattuna. Teki niin hyvää hengittää raikasta ilmaa.

Viimeisinä lomapäivinä Englantiin paluu kaivautui pakosti mieleen ja jännitys alkoi kasvaa. Tiesin jo kokemuksesta, että alku tulee olemaan todennäköisesti se vaikein kohta. Pitää opetella kaikki uudestaan ja tottua kaikkeen uuteen. Ensimmäisessä perheessä alku meni tosta noin vaan, koska olin niin innostunut kaikesta. Nyt sitä alkuhuumaa ei enään ole. Käynti mukavuusalueen puolella oli samalla sekä hyvä että huono idea. Sain levättyä ja kerättyä voimia, mutta nyt ikävöin läheisten luo kaksi kertaa enemmän. En tiedä, miten tämän koko alun voisi kuvailla.

Muutin St. Albansiin, joka on tosi kaunis kaupunki katedraaleineen kaikkineen. Kevätkin on tullut tänne ihan rytinällä ja lämpötilat samalla nousseet. Puihin ja puskiin on alkanut tulemaan jo lehdet. Asutaan vielä ihan suuren puiston vieressä ja perhekin on mukava. Jokin on silti muuttunut. Tosin, mulla ei vielä ole alkanut arki ja raja vapaa-ajan ja töiden välillä on olematon. En silti odottanut uuden alun olevan näin rankkaa. Yritän pitää itseni positiivisena, mutta se on ihan äärettömän vaikeaa. Toivottavasti ensi viikolla arjen alkaessa asiat kääntyisivät parempaan suuntaan ja olo vähän helpottuisi.

Pientä pohdintaa

Tästä tuli todella pitkä postaus, joten lukemiseen kannattaa varata jonkin verran aikaa :) 

Ennen tänne tuloa en tiennyt kovinkaan paljoa aupparoinnista. En ollut lukenut muiden au pair-blogeja enkä katsonut au pair-ohjelmia. Myönnän ihan suoraan etten uskaltanut. Tiesin vain sen, että tulen asumaan toisen perheen luona ja hoitamaan työkseni heidän lapsiaan. Kyllähän sitä tuli kuultua muiden au pair-kokemuksista, mutta itse en lähtenyt tutkimaan sen enempää mitään. Päätin, että vasta täällä uskallan tutustua muiden kokemuksiin. Nyt jälkeenpäin ajatelleena en tiedä, mitä oikein pelkäsin.

Katsoin viime viikolla sitten yhden päivän aikana kaikki 9 jaksoa Au pairit Australiassa-sarjasta. Heti ensimmäisenä on pakko mainita, että jokaisen siinä olleen au pairin kokemus oli täysin erilainen kuin itsellä, mutta jotakin yhteistä silti löytyi. Tietenkin niillä se meno oli välillä paljon hurjempaa eikä arkeakaan kuvattu kovin paljoa. Halusin nyt kirjoittaa kaikista asioista, jotka osasin yhdistää myös omaan kokemukseeni. Listasin asiat ja tapahtumat suurin piirtein aika järjestykseen. Osa asioista kulkee kuitenkin käsi kädessä ja kuuluu moneen eri kohtaan.  

ALKU

Alun jännitys ja odotus

Jännitys alkoi heti sen jälkeen, kun sain varmistuksen hostperheestäni. Tuntui, että oli liikaa asioita hoidettavana ja liian vähän aikaa ennen tänne tuloa. Aika meni samaan aikaan niin nopeasti ja niin hitaasti.

Oman perheen ja sukulaisten hyvästely

Siinä vaiheessa, kun siinä ohjelmassa nuoret hyvästelivät omat perheensä niin nousi mullakin kyyneleet silmiin. Osasin samaistua niihin samoihin tunteisiin niin hyvin. Hyvästien sanominen on ollut tähän mennessä koko matkan raskain asia. Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi sen muutaman tunnin ajan, jonka vietin kentällä ja koneessa yksin.

Hostperheeseen tuleminen

Hostperheen näkeminen kentällä oli aikamoinen helpoitus. He olivat juurikin sitä, mitä olivat antaneet odottaa. Olin väsynyt, mutta onnellinen. Oli outoa tulla johonkin vieraaseen taloon asumaan, vaikka nopeasti tämä kodilta tuntuikin.

Alkuhuuma ja ajan meneminen nopeasti

Alussa olin niin innoissani kaikesta, että iloitsin pienimmistäkin asioista. Olo oli koko ajan hyvä enkä jotenkin edes voinut ymmärtää, miten jollakin pystyi olla huono päivä. Aika vaan riensi enkä kerennyt ikävöimään omaa perhettä yhtään.

Muiden au pairien näkeminen ja kavereiden saaminen

Heti ensimmäisellä viikolla aloitin kielikurssin ja sain aivan ihania suomalaisia aupparikamuja. Seuraavalla viikolla kuvioihin tuli sali ja sieltäkin sain nopeasti kavereita.

ALKUHUUMAN JÄLKEINEN VAIHE

Asioiden näkeminen sellaisena kuin ne ovat

Joskus kahden kuukauden jälkeen aloin näkemään asioista myös niitä huonoja puolia. Yritin pitää itseni siellä ihanassa pilvilinnassa, mutta pikkuhiljaa lipsuin siinäkin. Se jatkuva positiivisuus ja hyvä mieli kääntyi vähitellen laskuun.

Totaalinen uupumus ja kulttuurishokki

Jossain vaiheessa tajusin myös olevani niin väsynyt, että olisin voinut nukkua viikon putkeen. Yhtenä viikonloppuna päätin, etten liiku mihinkään ja astun seuraavan kerran vasta maanantaina ulos talosta. Samaan aikaan tunnistin itselläni kulttuurishokin alkaneeksi ja annoin sen vain tulla. Sitä ei oikein pysty kuvailemaan, koska jokainen kokee sen täysin omalla tavallaan. Itse olin väsynyt, harkitsin tosissani kotiin lähtöä, työt ei maistunut ollenkaan enkä nauttinut olostani yhtään täällä.

Soitot ja muu yhteydenpito kotiin

Aloin kaipaamaan mun vanhempia ihan äärettömän paljon. Soiteltiin aina välillä Skype-puheluita ja se auttoi ikävän suhteen.

Työn sopivuuden ja oman tyytyväisyyden miettiminen

Epäilin omaa osaamistani olla lasten kanssa, vaikka kokemusta löytyikin. Mietin myös, haluanko oikeasti olla au pairina. Yhä useammin ajattelin, olenko mä oikeasti onnellinen täällä vai huijaanko myös itseäni koko ajan.

ASIOIDEN KÄSITTELEMINEN

Omiin ajatuksiin hukkuminen

Kun on liikaa aikaa ajatella, niin sitä sitten todellakin ajattelee. Aloin jo ärsyyntymään, jos ajattelin mitään-yhtään-mihinkään liittyvää. Kaipasin vain sitä tasapainoisen hyvää olotilaa, joka Suomessa aina oli. 

Oman ajan ja yksityisyyden kaipuu

Opin arvostamaan omaa aikaa ja hiljaisuutta täysin eri tavalla kuin ennen. 

Pelottava asuinalue

Omalla kohdallani suurin syy hostperheen vaihtoon on alue, jossa asumme. Nyt ymmärrän miksi Itä-Lontoolla on niin huono maine. Päivisin liikun kotoa vain keskustaan tai puistoon. Iltaisin olen mieluiten liikkumatta minnekään. Kadut ovat sotkuisia ja ilmassa leijuu päivittäin outo haju. Jokainen on ymmärtänyt perheenvaihtoni(jopa hostperheeni), kun olen kertonut suurimmaksi syyksi tämän alueen.

PÄÄTÖSTEN TEKEMINEN

Hostperheelle perheenvaihdosta kertominen ja epävarmuus jatkosta

Mietin perheen vaihtamista pitkään ennen nykyisen hostperheeni kanssa puhumista. Pelkäsin, etten saa uutta hyvää perhettä tarpeeksi ajoissa ja joudun ottamaan vain jonkun vapaana olevan. Jännitin kertomista niin paljon, että soitin äidille Suomeen taukoamatta ja jopa monta kertaa päivässä. Lopulta uskalsin avata suuni ja hostperheeni otti asian ihan hyvin vastaan, vaikka pari päivää oltiinkin kaikki hieman hämillään jatkosta. 

Uuden perheen etsiminen ja heidän luonaan käyminen

Suomen ja Brittien järjestöjen avulla löysin nopeasti uuden perheen, ja heti seuraavalla viikolla pääsin käymään heidän luonaan.

Eläminen nykyisen perheen kanssa ja toimeen tuleminen

Asiat ovat menneet paljon paremmin kuin kuvittelin niiden menevän. Mua kunnioitetaan ja kohdellaan ihan samalla tavalla kuin ennenkin. 

Kulttuurishokista toipuminen

Nyt tunnen olevani tässä kohdassa. Olo on taas hyvä ja jaksan innostua asioista ihan samalla tavalla kuin alussa. Väsymyskin on normaalia ja työt maistuvat. 

UUSI PERHE JA UUSI ALKU

Perheen vaihto ja alusta aloittaminen.....

Viimeisestä kohdasta voin kirjoittaa, kun sen aika tulee. 

Suuria ja pieniä ajatuksia

Viime viikonloppuna bussin ikkunasta ulos katsoessa mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mikään ei pidä mua enään paikallaan. Lukion jälkeinen vapaus tuntuu edelleen hyvältä. Saan tehdä päätökset ihan itse, ja tehdä elämästäni omanlaiseni matkan.

Ideoita ja aikaa löytyy vaikka kuinka paljon, mutta silti mieli vetää kahteen eri suuntaan. Välillä mieli haluaa palata Suomeen ja pysyä siellä läheisten luona. Mua vedetään osittain takaisin sinne mukavuusalueelle, joka muodostuu (ajatuksena) pelkästä sukulaisten luona vierailusta ja kavereiden kanssa kahvittelusta. Okei, Suomeen liittyisi paljon muutakin. Todellisuudessa mua odottaisi siellä karu arki töissä. Todennäköisesti juoksisin siinä töiden lomassa näkemässä sitä, tätä ja tota kaveria sekä yrittäisin epätoivoisesti ehtiä myös salille maximissaan pari kertaa viikossa. Ja tarkemmin ajatellen, elämä Suomessa saattaisi tuntua vielä liian tutulta näiden muutaman kuukauden jälkeen. 

Toisinaan mun mieli haluaa pysyä ulkomailla, nähdä maailmaa ennen jatko-opiskelua ja oppia tuntemaan eri kulttuureja paremmin. Kyseessä on se mielen toinen puoli, joka käy myös mukavuusalueen ulkopuolella ja tykkää ottaa haasteita vastaan. Välillä olen ihan hukassa näiden eri ajatusten kanssa. Tässä on vain opeteltava yhdistämään nämä kaksi eri mielen suuntaa toisiinsa, jotta saisi jotain järkevää aikaan. 



Eniten auttaa, kun ajattelen eläväni päivä kerrallaan. En pysty vielä tietämään missä olen kuukauden tai saati sitten vuoden päästä. Enhän mä vielä vuosikaan sitten tiennyt missä tulen olemaan nyt. Mutta täällähän minä. Lontoossa. Lähes 9 miljoonan asukkaan kaupungissa. Kaupungissa, jonka alan tuntemaan kuin omat taskuni. Kuitenkin tiedän jo nyt, etten halua asua täällä koko loppuelämääni. Tai ainakin luulen tietäväni. Pelkästään lukemalla tämän muutaman rivin kappaleen huomaa, että mä olen vielä ihan pihalla suunnitelmista. Ja, että mun elämä on täynnä ehkää ja jossia.

Happy Pancake Day!

Täällä Englannissa vietetään tänään pannukakkupäivää. Oli pakko vähän googlettaa, että mitä se sitten oikeastaan tarkoittaa, ja päivä muistuttaa ihan suomalaista laskiaistiistaita. Pullien tilalla ovat vain pannukakut ja pulkkamäen tilalla pannukakkujuoksut. Jopa täällä Lontoossa olisi mahdollisuus päästä seuraamaan pannukakkukisoja(jotka ovat saaneet alkunsa jo vuonna 1445), mutta itse en kaupungille jaksa tänään lähteä. Ymmärtääkseni kisassa juostaan paistinpannujen kanssa ja esiliinat päällä. Ei me suomalaiset siis ihan sieltä hulluimmasta päästä olla... Päätin kuitenkin tehdä hosteille suomalaisia lettuja kermavaahdon ja hillon kera. Yleensähän se ensimmäinen lettu menee vähän pieleen, ja siitä ulkonäkö paranee sitten pikkuhiljaa. Onnistuin kuitenkin saamaan joka ikisen yksilön näyttämään juurikin siltä miltä halusinkin! Tuli oikein kauniin ruskeita ja pyöreitä lettuja tehtyä. 

Koko viikonloppu vietettiin Emilian kanssa vähän ympäri Lontoota. Shoppailtiin, käytiin museoissa, o2-areenalla ja laskiaispullilla Suomen merimieskirkolla. Syötiin ihan älyttömän hyvät jälkkärit The Slug and Lettucessa teen kera. Käveltiin Green Parkissa ja nähtiin kevään ensimmäiset narsissit! Siellä mä kiljahtelin ilosta niiden kukkasten takia. Ilma on vielä aika viileä, ja viikonloppuna oli oikea myrsky. Tuuli niin, että piti melkein vaakatasossa kulkea eikä sateenvarjolla olisi tehnyt tuolla yhtään mitään. Taivas aukesi sunnuntai-iltana ja vettä tuli ihan kaatamalla. Muutama salamakin tuli nähtyä. Tänään on ollut jo todella nätti päivä. Ilma voisi vaan nyt mun puolesta vähän lämmetä niin saisi vaihdettua lopullisesti tuulitakkiin.

Sekä tällä että ensi viikolla on sen verran menoa ja vilskettä, että saa nähdä milloin kerkeän taas kirjoittelemaan. Innolla odotan jo viikonloppua, vaikka nythän on vasta tiistai. Perjantaina suunnataan mahdollisesti Lontoon yöelämään ja sunnuntaina kahdeksan aikoihin aamulla mulla lähtee kone kohti Italiaa. Odotan lomaa jo kuin kuuta nousevaa. Ja onhan mun pakko myöntää sekin, että ihanaa päästä välillä pois täältä. "Lapseton" viikko kuulostaa ihan mielettömän hyvältä just nyt, vaikka tosta pienestä ihan hirveästi tykkäänkin :)

Suomitytöt & Madame Tussauds

Huhheijaa, sinne meni taas yksi viikko! Tällä kertaa se vain sujahti ohi. Arki meni normaalisti töissä ja viikonloppu kaupungilla. Lauantai aamupäivä meni kielikurssilla ja iltapäivä Emman kanssa lounaalla. Eilen käytiin vielä Madame Tussaudsin vahakabinetissa. Paikka oli kyllä jonottamisen arvoinen. Ne nuket oli niin aidon näköisiä! Suosittelen siis ehdottomasti käymään siellä, jos joku on Lontooseen tulossa. Kannattaa kuitenkin varautua jonottamaan sisäänpääsyä. Huomattiin, että lauantaina iltapäivällä jono oli huomattavasti lyhyempi kuin sunnuntaina aamupäivästä.

Eilen illalla oli aika sanoa heipat Emmalle, jonka kotiinpaluu on jo ihan lähellä. On turha puhua jäähyväisistä, vaikka pitkä aikahan tässä vierähtää ennen kuin seuraavan kerran nähdään. Mä luulin, että täällä ei tarvitse hyvästellä ketään vuoteen. Olin kuitenkin todella väärässä. Lontoo on kaupunki, missä ihmiset vaihtuu jatkuvasti. Ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Osa palaa tänne loman merkeissä, osa palaa jäädäkseen. Osa taas ei palaa lainkaan takaisin.

Täällä olen ymmärtänyt paremmin sen, kuinka paljon ihmiset liikkuu ympäri maailmaa. Välillä tuntuu, ettei mikään tai kukaan pysy paikoillaan. Jo pelkästään kielikurssilla vaihtuu melkein viikottain ihmiset. Kaikilla meillä on ihan eri taustat, kotimaat ja syyt olla täällä. Iästä puhumattakaan. Silti ollaan jokainen päätetty valita sama maa ja sama kaupunki. Miksi? Suurin osa on tullut tänne oppimaan englantia. Mutta niin kuin meidän kielikurssin opettaja sanoo, Lontoo on ehkä huonoin kaupunki tulla harjoittamaan englannin kielen taitoa. Voi olla, että meidän opettaja on oikeassa. On päiviä, jolloin englannin kuuleminen jää äärimmäisen vähäiseksi. Ja mikä brittiaksentti? Mikä se semmoinen on?

Tähän kaupunkiin on silti helppo rakastua. Se voi käydä ihan parissa päivässä tai viedä monta kuukautta. Alan vasta nyt tajuta, kuinka suuri ja ihmeellinen Lontoo onkaan. Ja mikä parasta, mulla on aikaa koluta kaikki museot, kahvilat, puistot ja kadut ihan rauhassa. Sekä kokea kaikki vuodenajat. Nähdä, miten Lontoo puhkeaa keväiseen kukkaan ja miten se syksyllä tiputtaa lehdet puista päästäen samalla syysmyrskyt valloilleen. Miten päivät pitenevät ja sitten taas lyhenevät. 

Mä ehdin varmasti vielä tavata niin uusia kuin vanhojakin ystäviä. Joudun myös todennäköisesti sanomaan monet hyvästit. Tiedä sitten, tekeekö ne musta vahvemman vai heikomman. Tätä tunnetta ei voi kuitenkaan sanoin kuvailla. Mä jollakin oudolla tapaa nautin tästä jatkuvasti liikkeellä olosta ja täysin uusiin tilanteisiin joutumisesta. Mä haluan koko ajan lisää. Välillä haluaisin lähteä vieläkin pidemmälle, jonnekin maailman toiselle puolen. Ja välillä taas palata kotiin Suomeen. Mä uskallan haaveilla ja suunnitella, vaikka parin päivän kuluttua mulla saattaakin olla jo ihan täysin uudet kuviot mielessä.

Ei aina yhtä hupia

Tällä viikolla oon ekaa kertaa tuntenut oloni täällä tosi epämukavaksi. Meillä on ollut perheessä kovaa kuumetta, joka on osunut myös mun kohdalle. Elämä alkaa nopeasti kyllästyttämään, kun pystyy liikkumaan vain kodin sisällä. Suomi on ollut mielessä enemmän kuin mikään muu. Pari kertaa on pitänyt vähän ravistella itseään ja kysyä, että haluanko mä tosiaan palata Suomeen? Ei, en halua. Mä haluan ulos tästä talosta! Kavereiden luo ja salille. Nyt mun olo alkaa olemaan jo parempi, ja vihdoinkin ekaa kertaa viiteen päivään tunsin sen tutun hyvänolon tunteen. Voi, miten oonkaan ikävöinyt sitä!

Mutta tähän väliin nopea katsaus menneeseen viikkoon...

Kyllä se vain niin on, että Suomen terveydenhuolto on ihan huippuluokkaa. Me voidaan Suomessa olla onnellisia siitä, että lääkärissä meidät otetaan tosissaan. Ja siitä, että ambulanssit tulee muutamassa minuutissa yli puolen tunnin sijaan. Täällä ambulanssia soittaessa vastaus saattaa olla "en usko, että olet niin huonossa kunnossa ettet voi ottaa taksia ja tulla omatoimisesti päivystykseen". Suomessa on myös todella hyvät lääkärit, joihin voi oikeasti luottaa. Suomen terveydenhuolto on kokonaisuudessaan hieno systeemi(joitakin yksittäistapauksia lukuunottamatta). Ja itselle ei siis ole käynyt mitään ambulanssikyytiä vaativaa. Enkä edes halua tietää mitä kävisi, jos satuttaisin itseni pahasti. Todennäköisesti mut ohjattaisiin päivystykseen muutamaksi tunniksi odottelemaan lääkärille pääsyä. Kaikki tapaukset eivät varmasti mene näin, ja toivottavasti täälläkin otetaan ihmiset yleensä tosissaan lääkärissä. Tälläinen tapahtuma tuli kuitenkin nähtyä, ja jäin siitä aika sanattomaksi.

Viimeiset päivät ovat olleet aikamoista kamppailua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Eilen meillä lakkasi toimimasta myös kaasu, kuumaa vettä ei tullut eikä hella toiminut. Itku ei tosiaan ollut kaukana siellä suihkussa hoitoaine päässä ollessa! Tänään kumminkin jo naurettiin mun hostäidin kanssa tälle koko viikolle. Heti, kun pääsee puhumaan jonkun samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa - oli se sitten hostvanhemmat tai aupparikamut - niin elämä helpottuu kummasti. Ja kyllä tähän viikkoon paljon hyviäkin uutisia mahtui. Mun kamut tulee pidennetylle viikonlopulle Lontooseen maaliskuussa! Ja sen lisäksi lähden itse lomalle Italiaan helmikuussa! En malta odottaa, että näen elämäni tärkeimpiä ihmisiä ihan vähän ajan päästä! Seuraavillekin viikonlopuille on jo kivat suunnitelmat tiedosssa ELI loppu hyvin, kaikki hyvin :)

Tammikuu

Sunnuntaina tuli kaksi kuukautta täyteen! Näiden kahden kuukauden aikana olen ylittänyt itseni monta kertaa. Olen yrittänyt vältellä lähtöpäivän ja kodin ajattelemista ihan vain sen takia, että pysyisin täällä mahdollisimman positiivisena. Lähtöpäivänä koin varmaan kaikki maailman tunteet, jotka vain on olemassa. Tasapainoilin surun, ilon, jännityksen ja jopa vihan välillä. Tänään kuitenkin uskalsin ajatella sitä päivää, kun tulin tänne. Yllätyin omasta reaktiostani. Aika on selvästi tehnyt tehtävänsä. Tunnen kuuluvani tänne tällä hetkellä. Nyt kaksi kuukautta myöhemmin olen itsestäni edelleen ylpeä, että astuin siihen koneeseen ja päätin lähteä tähän seikkailuun.

Uuden vuoden vietin tyttöjen kanssa Hammersmithissä Tarulla ja sen jälkeen keskustassa. Meillä oli oikein kivaa, ja suunnitelmat menivät aika nappiin. Ilotulituksetkin nähtiin kaukaa. Tultiin kuitenkin siihen lopputulokseen, että uusi vuosi ei täällä ollut sen ihmeellisempi kuin Suomessa. Tai sitten me ei vaan nähty kaikkea mitä Lontoolla oli annettavana. Käytiin vielä loman viimeisenä lauantaina pyörähtämässä Hyde Parkin Winter Wonderlandissa, johon kannattaa jokaisen Lontooseen joulunaikaan matkaavan mennä käymään. Ne kaikki valot toivat paljon iloa(tähän aikaan vuodesta) pimeään ja synkkään kaupunkiin.

Viikko sitten lomat oli lomailtu, ja vihdoinkin saatiin taas normaali arki käyntiin. Kahden viikon loma tuntui vähän liian pitkältä ajalta, vaikka lepo tekikin hyvää. Tykkään silti enemmän kiireisestä arjesta ja viikonlopun hulinasta. Viime viikko meni niin nopeasti etten edes tajunnut sen olevan jo ohi. Lauantai-aamuna heräsin ennen herätyskelloa, ja sain syödä aamiaisen rauhassa ennen kielikurssia. Kielikurssin jälkeen vietettiin tyttöjen kanssa Emman ja Emilian synttäreitä Jamie Oliverin ravintolassa Covent Gardenilla. Onneksi meillä oli pöytä varattuna, koska ilman varausta sinne ei olisi varmasti päässyt syömään. Ruoka oli tosi hyvää jälkiruokaa myöten! Sunnuntaina näin Suomesta Englantiin tulleita tuttuja ja kävin vetämässä illalla hyvän treenin salilla.

Musta pidetään täällä oikein hyvää huolta. Hostvanhempani ovat aina valmiita kuuntelemaan ja auttamaan tilanteessa kuin tilanteessa vuorokauden ympäri. Oma perheeni ja sukulaiseni ovat tukenani tekstiviestien ja sähköpostien avulla. Niin vanhat kuin uudetkin ystävät auttavat jaksamaan ne huonotkin päivät, ja muutenkin piristävät elämää. Nyt vain toivon, ettei aika menisi niin nopeasti ja saisin tänä vuonna koettua vielä paljon enemmän kuin viime vuonna.

365 päivää

Apua miten tapahtumarikas vuosi mulla on ollut. Viime uudesta vuodesta tuntuu olevan jo tosi pitkä aika, ja paljon on asiat ehtinyt muuttua tässä vuoden aikana. Oon nähnyt ja kokenut vaikka mitä! Vielä tammikuussa en olisi osannut kuvitella lähteväni au pairiksi. Mulla oli kirjotukset tulossa, ja kaikki vielä ihan auki. Päätin jo abivuonna, että pidän välivuoden ja mietin jatko-opintoja ihan rauhassa. Halusin vain käydä töissä ja olla kavereiden kanssa. Viikonloput tuntuu edelleen niin paljon paremmilta ilman läksyjä tai lukemista.

Alkukesästä painoin valkolakin päähän ja sanoin "heipat" lukiolle. Oli vähän haikea olo jättää kaikki opettajat ja koulukaverit, mutta samaan aikaan olin aika helpottunut. Vihdoinkin ne reilut 75 kurssia ja kirjoitukset olivat takana. Vietin tosi paljon aikaa kavereiden kanssa, olin töissä ja pidin pari viikkoa lomaa. Näin loppuvuodesta syntyneenä viime kesä oli mulle ensimmäinen täysi-ikäisenä. Tuli heti paljon enemmän mahdollisuuksia tehdä kaikkea. Unen määrä jäi aika vähäiseksi sillon, mutta jotenkin sitä jaksoi silti juosta paikasta toiseen :)

Tänä vuonna tuli myös reissattua aika paljon. Kesä-heinäkuussa lähdettiin parhaan kaverin kanssa Rodokselle lomalle. Meillä oli ihan mieletön hotelli, jossa oli kaikki mukavuudet. Kierrettiin viikko ympäri Rodosta, syötiin hyvää ruokaa ja nautittiin auringosta. Heti viikon auringonoton jälkeen suuntasin sukulaisille Ruotsiin viideksi päiväksi. Säät eivät olleet mitkään parhaimmat, mutta päästiin me silti yhdeksi yöksi purjeveneelle. Marraskuussa tulin tänne Lontooseen ja viime viikolla käytiin siellä Espanjassa. Ensi vuodellekin on tulossa myös jonkin verran matkoja, mutta niistä myöhemmin lisää.

Mulla ei ole koskaan ollut mitään suuria unelmia koulutukseen tai ammattiin liittyen. Oon yks niistä, jotka ei vieläkään tiedä mitä tehdä isona. Valkolakin päähän pistettyäni mulla oli koko maailma avoin. Piti vain päättää suunta mihin jatkaa seuraavaksi. En edes muista milloin mulle tuli mieleen idea aupparoinnista. Jossain vaiheessa kuitenkin uskalsin puhua siitä ääneen, ja sitten se olikin menoa. Liityin järjestöön(ilman järjestöä en olisi ikinä uskaltanut lähteä), ja lähetin kaikki tarvittavat liitteet sinne parin viikon sisällä. Eikä mennyt kauaa ennen kuin mulla olikin jo hostperhe tiedossa ja uusi matka alkamassa.

Halusin lähteä tänne vuodeksi, koska puoli vuotta kuulosti niin lyhyeltä ajalta. Haluan saada tästä ihan kaiken irti. En ikävöi Suomea kokonaisuutena, vaan joitakin pieniä asioita sieltä. Eilen aloin ihan yhtäkkiä ikävöimään Suomen luontoa. Mummin ja vaarin mökin järvimaisemaa ei voita mikään. Ikävöin myös lenkkeilyä siellä metsien ihmemaassa. Ikävöin mun parasta kaveria ja mun perhettä. Tää ikävä on vaan ihan erilaista kuin kuvittelin. Tää on sellasta positiivista ikävöntiä, joka unohtuu yhtä nopeasti kuin on mieleen tullutkin :)

Vuodelta 2015 en odottanut paljoa mitään eli en voi sanoa sen ylittäneen odotuksia. Se antoi kuitenkin kaikkensa, ja oli täynnä yllätyksiä. Tutustuin valtavaan määrään ihania ihmisiä ja koin ihan mielettömiä asioita. Saa nähdä mitä ensi vuosi tuo tullessaa.

Happy New Year!